Yliopistoilla on aina ollut tärkeä sija uuden tiedon tuottajana. Suuri osa tieteellisestä tutkimuksesta tehdään edelleen yliopistoissa. Toki monet yritykset panostavat paljon tutkimukseen ja tuotekehitykseen esimerkiksi lääketeollisuudessa ja sotateollisuudessa. Tästä huolimatta yliopistoissa tehtävä tutkimus luo edelleen perustan suurimmalle osalle erilaisia innovaatioita.
Tutkimuksen ohella yliopistoilla on tärkeä tehtävä uusien asiantuntijoiden kouluttajana. Yliopistot antavat uusimpaan tutkimustietoon perustuvaa korkeampaa opetusta. Koko yhteiskunnan kehityksen kannalta onkin tärkeää, että eri alojen uudet asiantuntijat pystyvät työssään hyödyntämään tutkimustietoa. Yhtä tärkeää on, että jo työelämässä olevat insinöörit, lääkärit tai vaikkapa opettajat voivat päivittää ja täydentää omaa osaamistaan yliopistoissa.
Yliopistoissa on jo pitkään omaksuttu ajattelutapa, että pääsääntöisesti kaikki tutkijat opettavat ja kaikki opettajat tutkivat. Tämä tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että kaikilla yliopiston ydintehtävää toteuttavilla työntekijöillä on mahdollisuus harjoittaa tutkimusta ja myös oikeus opettaa.
Nykyisin tieteessä arvostetaan tutkimusta selvästi enemmän kuin opetusta. Tämä näkyy muiden muassa yliopistojen rahoitusmallissa ja rekrytointiperusteissa. Näin tietysti tuleekin olla, sillä vain uuden tutkimustiedon avulla meillä on mahdollisuus kehittää tiedettä ja löytää ratkaisuja visaisiin ongelmiin, kuten vaikkapa liikenteen päästöjen vähentämiseen. Yhtä tärkeää kuitenkin on, että tutkimustieto siirtyy seuraaville sukupolville, jotka pystyvät hyödyntämään sitä eri tehtävissä.
Yhteistä tutkimukselle ja opetukselle on, että molemmat vievät paljon aikaa. Tutkimus on hidasta, ja sama koskee myös opetusta. Hyvän luennon valmisteluun menee monikertaisesti se aika, jonka itse luento kestää.
Olen työskennellyt yliopistossa yli 40 vuotta. Olen ollut tutkija, assistentti vt. yliassistentti, ma. apulaisprofessori, ma. professori ja virkaan nimitetty professori. Näissä tehtävissä minulla on ollut erilaisia opetusvelvollisuuksia ja erilaisia opetukseen suunnattuja työajan kohdennuksia. Olen opettanut harjoituskursseja, seminaareja ja pitänyt erilaisia luentoja. Suurin osa antamastani opetuksesta oli kontaktiopetusta opiskelijoiden kanssa. Olen myös opettanut verkkokursseilla ja pitänyt verkkovälitteisiä seminaareja.
Kaikkein parhaimpia opetuskokemuksia olivat kurssit, joissa oma tutkimus ja opiskelijoiden oppiminen yhdistyvät. Yhtä innostavaa oli luennoida suomalaisen yhteiskunnan rakenteesta vietnamilaisille maisteriopiskelijoille. Kaikkein tylsintä taas oli kerrata kyselytutkimuksen käytäntöjä metodiharjoituksissa, vaikka tiedämmekin, että se on ehdottoman välttämätöntä, jotta opiskelija kykenee itsenäiseen tutkimuksen tekemiseen.
Yliopistojen opetusmuodot ovat muuttuneet nopeasti. Opetukselta vaaditaan yhä enemmän. Opiskelijat kaipaavat lisää palautetta. Luentojen ja seminaarien rinnalle on tullut verkkokursseja, erilaiset itsenäisen oppimisen muodot ovat lisääntyneet, ja opettaja ei enää vain siirrä tietoa, vaan ohjaa opiskelijaa itsenäiseen ongelmanratkaisemiseen. Itse opettaminen vie kuitenkin yhtä paljon aikaa kuin aikaisemminkin. Verkkokurssin tekeminen on työläs homma, sen jälkeen kurssia voi toistaa varsin helposti, mutta kunnollisen opiskelijapalautteen antaminen verkkokurssilla onkin jo isompi juttu.
Jos haluamme, että tutkijoilla on riittävästi aikaa opettaa ja opettajilla on aikaa tutkia, on pidettävä huolta ajankäytön rajoista. Tiedekuntien ja laitosten tuleekin huolehtia siitä, että työntekijöiden ajankäyttö kohdistuu heidän oman työnsä kannalta kaikkein parhaimmalla tavalla. Yleensä on niin, että työntekijä on itse oman työnsä kaikkein paras asiantuntija. Ajankäytön suunnittelussa valta kannattaa antaa työntekijöille. Tästä huolimatta on syytä varmistaa, että eri tehtäviin käytettävä aika pysyy kohtuullisissa rajoissa.
Yliopistojen työntekijät ovat erittäin sitoutuneita työhönsä. Tiede ei edisty, ellei työtä tehdä mahdollisimman hyvin. Tämä kuitenkin edellyttää, että yliopistoilla on riittävästi tekijöitä tutkimuksesta ja opetuksesta huolehtimiseen, siksi sekä tutkimus että opetus kaipaavat lisää resursseja.
Harri Melin
1990-luvun ay-aktiivi
Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö JUKO neuvottelee parhaillaan noin 35 000 yliopistolaisen työehtosopimuksesta.