Joskus kyse on tarinasta. Siitä, miten jotain on tehty. Halusin kirjoittaa siitä, miten me liittojen toimijat teemme työtä jäsentemme hyväksi, miten valmistaudumme työehtosopimusneuvotteluihin tai miten tapaamme ja kohtaamme jäseniä, joiden asioita ajamme.
Aloitimme jo viime vuonna, 2021, ja työmme jatkuu. Meitä on kaikista liitoista, jotka ovat yliopistosektorilla edustettuina. Tapaamme, kirjoitamme toisillemme ja kokoustamme. Varmasti kuten kaikki muutkin. Työmme ei sikäli eroa muusta työstä.
Eri liitot toimivat toki hieman eri tavoin. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että meillä on vahvat taustajoukot. Jäseniä, jotka käyttävät omaa vapaa-aikaansa hyväksemme. Ei vain meidän, vaan muidenkin jäsenten hyväksi. Saamme ideoita, palautetta ja sparrausta.
Miten siis? Aloitimme jo ennen kesää asettamalla tavoitteita ja sopimalla aikatauluista työehtosopimusta silmällä pitäen. Yksittäisissä liitoissa tehtiin työtä oman liiton tavoitteiden hyväksi. Näiden pohjalta valmisteltiin laajemmin yhteisiä tavoitteita, jotka lopulta koottiin yhteen. Niistä käytiin keskusteluja ja niitä hiottiin. Vuosi vaihtui, mutta tavoitteet pysyivät samoina. Uskomme tehneemme hyvää työtä.
Lähdimme tapaamaan yliopistolaisia, lähinnä virtuaalisesti. Asiamme on kuitenkin hyvin käsin kosketeltava. Nämä tes-tavoitteet koskettavat jokaista yliopistolaista heidän jokaisena työpäivänään. Meidän pitää olla varmoja. Sovimme lisää kohtaamisia ja kävimme keskusteluja. Kutsuimme kaikki avoimiin keskustelutilaisuuksiin. Mukaan tulevia kannustimme kommentoimaan, kertomaan mielipiteensä ja haastamaan meidät. Kertomaan, jos jokin ei ole kohdallaan. Joka kerta löytyi rohkeita ja sanavalmiita ihmisiä. Saimme lisää ideoita, joiden toivoimme auttavan neuvotteluissa ja näiden tavoitteiden saavuttamisessa.
Se ei riitä. Välillä tuntuu kuin kulkisimme vastavirtaan. Näemme tavoitteet ja yritämme kulkea eteenpäin, mutta ilman apua emme onnistu. Tarvitsemme apua. Yliopistolaiset voivat auttaa tavoitteiden saavuttamisessa. Auttaa meitä kulkemaan vastavirtaan, kohti päämäärää. Yksi ei riitä, eikä kaksi. Jos saisimme yhdessä riittävän monen mukaan, vetämään meitä eteenpäin, saavuttaisimme tavoitteemme.
Palaan yleisön joukkoon tes-infotilaisuudessa. Näen nimikirjaimia teams-palloissa ja muutaman kasvon. Välillä mikrofoni aukeaa ja sulkeutuu. Kuulen ääneni ja havahdun siihen, että kerron solidaarisuudesta ja joukkovoimasta. Yhdessä tekemisen merkityksestä. Kuinka tärkeätä on seistä yhdessä yhteisten tavoitteiden takana.
Tes-neuvottelut etenevät askel kerrallaan. Välillä julkaisemme tiedotteita, välillä taas lähetämme viestejä sosiaalisessa mediassa. Kannustamme ihmisiä. Kerromme, että nämä ovat yhteisiä asioita. Jos jotain jää nyt saamatta, emme saa sitä myöhemmin. Kompensaatiota ei ole nyt eikä myöhemmin.
Kertoisiko joku, miten saamme kaikki, tai ainakin riittävän monen, mukaan? Nämä neuvottelut eivät ole liittoja varten. Tavoitteet eivät ole liittoja varten. Tavoitteet ovat yliopistolla uurastavia varten. Nykyisiä ja tulevia opettajia, tutkijoita ja hallinnon ammattilaisia varten. Emmekö ansaitse sitä, mitä muillekin annetaan? Onko jokin erityinen syy, miksi meille ei voisi antaa sitä, mitä muut, naapurimme ja ystävämme muualla saavat? Käsiemme kautta kulkevat tulevat sukupolvet, jotka rakentavat tätä yhteiskuntaa, osaajina ja asiantuntijoina. Joita juhlapuheissa kiitetään ja joiden kerrotaan olevan se tärkein voimavara. Entäs me, jotka olemme mukana luomisprosessissa? Olemmeko me arvokkaita, sitä tärkeätä voimavaraa?
Toivon, että hetkeksi pysähdyt miettimään, miten voisit osoittaa tukeasi, että saisimme toteutettua ne tavoitteet, joiden uskomme olevan sinullekin tärkeitä. Tule mukaan ja ole yksi meistä. Näytetään yhdessä, että olemme ansainneet ne. Sen, mitä muutkin saavat.
Daniel Valtakari
Työelämäasiantuntija, yliopistosektori
Tekniikan akateemiset
