Ainut mikä meillä on

12 vuotta sitten yliopistot tekivät ensimmäisen oman työehtosopimuksensa. Sopimus ei ole täydellinen, mutta se on välttämätön, sanovat yliopistolaisten edustajat. Alkuvuodesta sopimuksesta aletaan jälleen neuvotella. Neuvotteluista povataan tavallistakin vaikeampia – taas.

Neuvottelut päättyivät maaliskuun 9:nnen ja 10:nnen päivän välisenä yönä vuonna 2010. Osuvasti yö oli ollut pilvinen, mutta aamuun mennessä Helsingin Kaisaniemessä oli kirkasta.

Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala kirjoitti tuoreeltaan Acatiimiin, että neuvottelutulos turvasi yliopistohenkilöstön palvelussuhteen ehdot. Hän myös arvioi, että henkilöstöjärjestöt olivat saavuttaneet päätavoitteensa.

Neuvottelut eivät olleet menneet helpoimman kautta, päinvastoin kiista oli ollut ennennäkemätön. Vääntöä oli tuskailtu jo loppusyksystä 2009 lähtien.

Vuoden alusta voimaan tuli yliopistouudistus. Yliopistot eivät enää olleet tilivirastoja, vaan niistä tuli omia, valtionhallinnosta irrallisia oikeushenkilöitään. Samalla työntekijöiden virkasuhteet vaihdettiin työsuhteiksi. Rahoitus yliopistoille tuli edelleen valtiolta, mutta enää työehdoista ei neuvoteltu opetus- ja kulttuuriministeriön kanssa, vaan Elinkeinoelämän keskusliiton (EK) alaisen Yksityisen opetusalan liiton (YOL) kanssa.

Palkansaajajärjestöt vastustivat virkasuhteista luopumista kiivaasti, mutta hävisivät.

Meni kuukausi yliopistouudistuksen jälkeistä aikaa, ja yliopistot olivat sopimuksettomassa tilassa. Neuvottelutkaan eivät edistyneet. Yliopistoväki olisi halunnut jatkaa vastaavilla ehdoilla kuin valtion kanssa oli sovittu. YOL halusi heikentää ehtoja.

— Osapuolet olivat kaukana toisistaan. Meille palkansaajapuolelle olisi käynyt sama valtion virkaja työehtosopimus muutamilla muutoksilla. Kanteen vaan uusi teksti yliopisto-TES, mutta työnantaja halusi joka ikiseen asiaan muutosta, sanoo Tarja Niemelä. Vuonna 2010 hän oli Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestön Jukon neuvottelija. Nykyään hän on Professoriliiton toiminnanjohtaja.

Työnantajat tekivät kirjallisia ehdotuksia, joihin työntekijät korjasivat jokaisen kohdan yksitellen ennalleen.

— Se oli kissa ja hiiri -leikkiä.

Tilannetta vaikeutti sekin, että myös valtion työehtosopimusneuvottelut olivat umpikujassa. Sovittu oli, että valtion neuvotteluiden korotukset siirretään yliopistojen määrärahoihin.

Ratkaisevan siirron teki työntekijäpuoli. Kolmas päivä maaliskuuta pääsopijat, kaikki kolme yliopistoväen liittoa eli Juko, palkansaajajärjestö Pardia ja Julkisten hyvinvointialojen liitto JHL marssivat valtakunnansovittelijan toimistoon ja Etelärantaan ilmoittamaan, että työtaistelu alkaa 18. maaliskuuta kello 00.00 ja kestää päivän, ellei toisin onnistuta sopimaan.

Joustamisen raja on tullut vastaan, liitot tiedottivat. Työnantajan ”palkkatarjousta” ne pitivät halventavana nollatarjouksena.

Opetusministeri Henna Virkkusen (kok.) mukaan uudistus oli ”toiseksi paras asia, mitä yliopistoille oli tapahtunut sitten niiden perustamisen”. Lakko olisi pärskäyttänyt pintaan lisää yliopistoväen tyytymättömyyttä tärkeään ja jopa ”fantastiseen” uudistukseen.

Tiistaina kahdeksas maaliskuuta valtio sai neuvottelunsa päätökseen. Yliopistojen oli helppo tulla perässä.

Eva Rantala kirjoitti neuvottelujen ratkettua tiedotteessa, että tutkijat saatiin 1 600 tunnin kokonaistyöajan piiriin. Molemmat osapuolet kyllä halusivat kokonaistyöaikaa – vaihtoehto olisi ollut työaikalain mukainen kahdeksan tuntia päivässä maksimissaan –, mutta sen yksityiskohdista sopiminen oli ollut suurin kysymys ja kiistanaihe. Palkkausjärjestelmä ei juuri muuttunut. Sovitut palkankorotuksetkin olivat samat kuin valtiolla.

— Tutkijakunnasta suurin osa oli tyytyväisiä tähän kokonaistyöaikaan siirtymiseen, Tarja Niemelä sanoo. Se tarkoitti vapautusta kellokorteista.

Niemelä antaa työnantajien edustajille kiitostakin.

— Virka- ja työsuhteissa olevilla oli ollut erilaiset sairausajan palkan korvaukset. Niistä meidän ehdotuksemme kelpasi jokaista pilkkua myöten.

Se oli sitten siinä. Raamit koko vuosikymmenelle oli lyöty sementtiin. Ne eivät ole siitä paljon horjuneet.

Suomalaisen yliopiston historiassa vuosi 2010 ja yliopistouudistus olivat käännekohta, mutta nyt se näyttää melko kaukaiselta ja sitäkin viattomammalta ajalta.

Ensimmäiset säätiöyliopistot Aalto ja Tampereen teknillinen yliopisto olivat juuri aloittaneet. Professoreilla ei ollut urapolkuja, ja heille oli vielä nykyistä runsaammin hallintohenkilökuntaa avuksi. Koronapandemia etäopetuksineen oli kaukaista tulevaisuutta. 1600 tunnin kokonaistyöajasta puuttuivat Juha Sipilän (kesk.) hallituksen niin kutsutut kiky-tunnit.

Ensimmäisen uuden sopimuksen jälkeen TESneuvotteluja on käyty viidesti, vastapuoli YOL vain vaihtoi nimensä Sivistystyönantajiksi eli Sivistaksi vuonna 2010. Ensi talvena odottavat kuudennet. Yleensä neuvottelut ovat olleet Etelärannassa Sivistalla, ja työnantaja on tarjonnut kahvia ja sämpylää.

Yliopistojen käytävätasolla TES-muutokset eivät ole juuri näkyneet. Siksi sopimusten vaiheita ja muutoksia voi pikakelata:

2012:
Yleisen raamin mukaisia palkankorotuksia ja väitöskirjantekijöiden opetusvastuun hienosäätöä.

2014:
Palkantarkistuksia.

2016:
Kiky-tuntien lisäys ja mahdollisuus sopia paikallisesti taloudellisen kriisitilanteen koittaessa.

2018:
Palkkatasojen ja vaativuusarvioinnin virityksiä ja henkilökohtaiset palkanosat määräävien suoritustasojen muuttaminen suorituskategorioiksi.

2020:
Ennätysnopeat neuvottelut, joissa vastikkeettomat kiky-tunnit poistettiin. (Sivistan silloinen työmarkkinajohtaja Anne Somer tosin julisti palkansaajapuolen palkankorotusvaatimukset ”uhkailuksi” jo ennen neuvotteluiden alkua.)

Pinnan alla kuitenkin kuohui. Yliopistouudistuksen mukanaan tuoma todellisuus oli alkanut paljastua.

— TES-neuvotteluissa ei ole ollut yhtäkään asiaa, joissa työnantaja olisi tähdännyt henkilöstön parempaan vointiin tai hyvään henkilöstöpolitiikkaan. Yritettiin vain härskisti tehdä kaikki mahdollinen, että työntekijän asemaa heikennettäisiin, sanoo pääluottamusmies Antero Puhakka Itä-Suomen yliopistosta. Hän oli vuoden 2010 neuvotteluiden taustaryhmässä ja on toiminut sitä ennen Tieteentekijöiden puheenjohtajana.

Yliopistouudistusta valmisteltaessa eduskunnan sivistysvaliokunta oli linjannut uudistuksen tavoitteiksi määräaikaisuuksien vähentämisen ja hyvän henkilöstöpolitiikan. Puhakkaa risoo erityisesti se, miten työnantaja suhtautui määräaikaisuusongelmaan. Vanhaan virkaehtosopimukseen oli saatu vuonna 2006 velvollisuus tarkastella määräaikaistilannetta yhdessä henkilöstöjärjestöjen kanssa.

— Tämä oli ensimmäisiä asioita, jotka työnantaja halusi TESistä poistettavan, Puhakka sanoo.

Nyt 70 prosenttia opetus- ja tutkimushenkilöstöstä toimii Sivistan tilastojen mukaan määräaikaisissa tehtävissä, vaikka yliopistouudistuksen julkilausuttu tavoite oli jotakin ihan muuta. Yliopistojen hallinnossa vakinaisia on kolme neljästä.

Määräaikaisuuksien määrän nousu on ollut Puhakan mukaan ”karmeaa”. Hänestä liian moni on liian sitoutunut työhönsä eli tekee vuosittaisen kokonaistyöajan lisäksi hyvinkin 400 tuntia ylitöitä palkatta, professorit jopa 600–700 tuntia, kuten selvityksissä on paljastunut. Se vaikeuttaa työntekijöiden etujen parantamista. Valtio on alkanut vaatia yliopistoilta enemmän kuin aiemmin, mutta siihen on kyetty vastaamaan vain palkattomalla ylityöllä. Tämä talkootyö taas estää näkemästä ristiriitaa vaatimusten ja resurssien välillä.

— Kun kikyssä nostettiin 24 tuntia työaikaa, totesin siihen lakonisesti, että palkattomia ylitöitä tehdään enää 376 tuntia.

Vuonna 2018 TES-neuvottelut kriisiytyivät. Sopimukseton tila jatkui toista kuukautta, ja Helsingin yliopisto oli helmikuun viimeisen päivän lakossa. Lakko oli professorien ensimmäinen Suomessa.

— Mikä siellä painoi? No nämä 2010:n uudistuksessa pöydässä olleet jutut, Puhakka sanoo.

Hänestä vaikutti siltä, että Sivistalla oli ”kakkosketjun miehet ja naiset” neuvottelemassa. Työmarkkinavaliokuntaan ei kuulunut yliopistojen raskassarjalaisia. (Ylipäänsä vaihtuvuus työnantajapuolella on ollut suurta. Ensi vuoden neuvottelut vetävä työmarkkinajohtaja Hanne Salonen aloitti tehtävässään lokakuussa. Yliopistoista vastaava työmarkkinalakimies Joona Kaunisniemi tuli Sivistaan reilu vuosi sitten Taksiliitosta.)

— Ulkopuolelta seuranneena se neuvotteluasetelma näyttäytyi tosi kummallisena. Kuka täällä oikein tekee, mitä ja millä mandaatilla. Se ei ollut oikein kenenkään hanskassa.

Erityistä kiistaa aiheutti palkkausjärjestelmä: Yliopistolaiset katsoivat, ettei järjestelmä tunnistanut tarpeeksi opetusansioita. Sivista ei halunnut avata vaatimustasokarttaa ja -kuvauksia. Professoriliitto korosti lisäksi, ettei järjestelmä tunnistanut urapolulla olevia professoreja.

Samaan aikaan yliopistot vaativat opetustuntikattojen poistamista eivätkä suostuneet vientialoja vastaaviin palkankorotuksiin, vaikka yliopistot eivät olleet tehneet alijäämää. ”Hardball-linjaa”, kuvaa Yliopistojen opetusalan liitto YLL:n puheenjohtaja Santeri Palviainen.

Kokonaisuutta hämmensivät myös yt-neuvottelut ja muut Juha Sipilän hallituksen yliopistoleikkausten kiteymät.

Sopua ei juuri syntynyt, paitsi palkkausjärjestelmästä tehtiin liukuva eli siitä poistettiin henkilökohtaiset suoritustasot. Muuten asiat olivat niin solmussa, että neuvottelutulos lakaisi kiistan maton alle. Työryhmiä perustettiin niin palkkausjärjestelmän uudistamiseksi kuin määräaikaisille työsuhteille.

Työntekijäpuolen kannalta epämiellyttävimmät fundamentit ovat lähtöisin yliopistouudistuksesta, jonka edessä on enää turha vikistä. Lokakuun Acatiimissa tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen (kesk.) totesi, ettei yliopistolakia olla avaamassa ainakaan tällä hallituskaudella. Siksi uuden TESin ensimmäisen vuosikymmenen väännöt – alusta lukien – ovat kulminoituneet opetustuntikattoon.

Kyse on siis siitä, kuinka monta tuntia kontaktiopetusta kokonaistyöaikaan saa sisältyä. Professoreiden katto on tällä hetkellä 141 tuntia, lehtoreiden maksimi 394 tuntia. YLL:n Palviainen arvioi, että eniten kattoa hipovat esimerkiksi kielikeskuksissa ja opettajankoulutuslaitoksissa opettavat.

Työnantaja haluaa korottaa kattoa tai poistaa sen kokonaan, kun taas työntekijäpuolen suuret järjestöt Tieteentekijät, Professoriliitto ja YLL tekevät parhaansa estääkseen vaatimukset.

— Kun Sivista tuli neuvottelijaksi, sieltä väitettiin, että tässähän puhutaan tunnista, kun yliopistossa oppitunti on perinteisesti ollut 45 minuuttia. Tuosta vain olisi tullut kolmannes lisää, Antero Puhakka sanoo.

— Työaikasopimus oli ollut voimassa vuodesta 1992. Yhtäkkiä jouduttiin vääntämään rautalangasta, mitä tunti tarkoittaa.

Tarja Niemelä kertoo, että vuoden 2010 neuvotteluiden ”jäkki” purkautui, kun kiista tuntikatoista ratkesi – hänen arvionsa mukaan palkansaajapuolen eduksi.

— Sanamuotoja muutettiin pikkuisen, mutta tosiasiallisesti se ei muuttunut millään tavalla, hän sanoo.

Hyvä juttu. Tuntikatot säilyivät. Mutta se oli vasta alku. Läpi vuosikymmenen on kaivattu yhteisymmärrystä siitä, mikä on opetusta. Onko opiskelijan opinnäytteen ohjaaminen sitä? Entä monimuodot, etä-, lähi-, hybridi-opetukset?

YLL:n Santeri Palviainen sanoo, että työnantajapiireissäkin tulkinnat vaihtelevat.

— Työnantajalla on ollut tässä tulkintaetuoikeus. Meidän näkemyksemme on, että nämä pitäisi laskea opetukseen.

Antero Puhakka sanoo suoremmin:

— Työnantaja näyttää haluavan, että opetetaan ympäri vuorokauden ja ympäri vuoden.

Kun koronapandemia iski ja etäopetus alkoi, tilanteen epämääräisyys napsahti sormille. Tieteentekijöiden edunvalvontajohtaja Mia Weckman sanoo, että työntekijät olivat valmiita venymään jopa vapaa-ajallaan, jotta yliopistojen opetus jatkuisi pandemian läpi.

— Siitä on saatu aika laiha kiitos.

Tarja Niemelän mukaan osa yliopistoista tulkitsee TESiä väärin. Niiden linjausten mukaan ylimääräisestä opetuksesta voidaan maksaa lisäkorvaus vasta, kun maksimitunnit ovat täynnä. Professoriliiton näkökulma on, että lisäkorvaukset pitää maksaa heti, kun opetetaan enemmän kuin työsuunnitelmaan on kirjattu.

— Jos minä olisin professori ja tulisi kahden kurssin jälkeen tarve pitää kolmas, joka ei olisi työsuunnitelmassa, niin sen kurssin pitämisestä tulisi saada TESissä määritelty korvaus. Ellei tilanne ole sitten sellainen, että työsuunnitelmasta voidaan ottaa vastaava työmäärä pois, hän sanoo.

— Korona-aikana on opetettu talkoohengellä. Näitä korvauksia ei ole vaadittu eikä tarjottu tai maksettu siinä määrin kuin lisäkorvauksia tarvitsisi.

Kaikki haastatellut korostavat, että työnantajapuolen ajatusmaailmassa ensin tulee maksimimäärä opetusta ja muu sitten sen päälle.

— Kyllä tutkimusta pitää voida tehdä muulloinkin kuin iltaisin, viikonloppuisin ja kesällä, Niemelä sanoo.

Yliopistokoulutuksesta on tullut Suomessa massakoulutusta. Valtion tavoitteena on korkeakouluttaa puolet ikäluokasta vuonna 2030. Opetus- ja tutkimushenkilöstön määrä on loivassa nousussa, mutta väkeä tarvitaan Tarja Niemelän mukaan lisää, jotta tavoitteisiin päästään.

Yliopistoilla on edessään nollasummapeli nimeltä budjettirajoite: kaikkeen ei ole rahaa, aikaa tai henkilötyötunteja. Haastateltujen mukaan työntekijöiltä vaaditaan koko ajan enemmän, kun sisäänottomäärät kasvavat, mutta yliopistojen rahoituksessa se ei näy. Kun yliopistoväki joutuu pohtimaan, mihin heillä on aikaa ja rahaa, valtiovalta on tehnyt oman prioriteettinsa selväksi – eikä se ole tutkimus.

Ylimääräistä työvoimaa tai löysiä resursseja ei ole, Niemelä sanoo. Nykyinen henkilökunta on rajallinen, eikä sen työtehtäviä voi järjestellä loputtomiin uusiin asentoihin, vaikka niin yliopistot ja ministeriö toivoisivat.

— Yliopistot ovat kyllä ison asian edessä, miten koulutus voidaan antaa laadukkaasti. Tosiasiassa se tarkoittaa sitä, että resursseja on oltava enemmän. Riippumatta siitä, kehittyvätkö työehtosopimukset, Niemelä sanoo.

Mitä sitten tehdä tilanteessa, jossa TES sanoo yhtä ja todellisuus ei asetu sen uomiin?

Antero Puhakka huokaisee syvään. 1990-luvulla TES linjasi, että opettajat eivät ole työaikalainsäädännön piirissä. Käytännössä mitataan siis tuloksia, ei aikaa. Silloin on tosi vaikea vetää raja siihen, mistä alkaa rikkomus, hän selittää. Hän tapaa edelleen säännöllisesti uusia tutkijoita, jotka kyselevät opetusvelvollisuutensa perään – vaikka Joensuussa siitä on luovuttu 30 vuotta sitten.

— Sen takia on vaikea sanoa, että TESiä rikotaan, koska siellä sanotaan työntekijän vastaavan itse työtunneistaan. TES-kirjaukset ovat kuitenkin aivan hyviä, jos niitä pystyttäisiin noudattamaan. Ei pystytä tosiasiassa noudattamaan, siinä tulee se ongelma.

Suomen ay-liikkeeseen laajasti perehtynyt Itä- Suomen yliopiston dosentti ja entinen SAK:n erikoistutkija Tapio Bergholm sanoo, ettei työehtosopimuksista joustamisessa ole historiallisesti mitään erikoista. Niin on tehty monilla aloilla: paperiteollisuudessa, kemianteollisuudessa ja kuljetusaloilla. Ja monina vuosikymmeninä – erityisesti 1970–1990-luvuilla ja 2010-luvun nollakasvun aikana. Työntekijät ovat osallistuneet enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti talkoisiin ilman erillistä korvausta, koska ”paikallista neuvotteluvoimaa ei ole”, kuten Bergholm muotoilee.

Samaan aikaan työtaisteluosaaminen on rapautunut eikä Suomessa enää oikein osata järjestää tai ottaa vastaan lakkoja. Erimielisyydet jäävät hiertämään.

Samanlaisia asetelmia hän näkee myös yliopistoilla. Työntekijäpuolelle hänellä ei ole piristävää kerrottavaa.

— Yliopistojen osalta näyttää siltä, että opiskelijaa kohden rahat ovat vähentyneet, laadukkaita tohtoreita on jonoksi asti ja alan kasvu jännitteessä. On ylitarjontatilanne, jolloin työnantajalle mahdollisuudet ja kiusaukset hakea joustoja työntekijöiltä ovat suuret, Bergholm sanoo.

— Silloin näiden työntekijöiden neuvotteluasema yksilöinä on hyvin heikko, mikä on toki kohtuuttoman marxilainen tulkinta.

Sen työnantaja on huomannut. Esimerkiksi liukuva henkilökohtainen palkkaus vuoden 2018 uudistuksessa teki jälleen johtamisesta ja järjestäytymisestä vaikeampaa. Riitauttaminen pitäisi tehdä omalla nimellä ja naamalla, ja prosessit ovat tuskaisen hitaita, minkä vuoksi työtuomioistuimista on hankalaa saada ennakkotapauksia.

Jos uraorientoitunut, korkeakoulutettu nykykaupunkilainen saa valita, haluaako edetä urallaan vai jurnuttaa oikeuksiensa puolesta, moni valitsee ensimmäisen. Työskennellessään SAK:n tasa-arvovastaavana Bergholm huomasi, että yksityiseltä sektorilta ei tule paljon tasa-arvokanteita, mutta valtiolta tulee. Se ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että valtio olisi ollut epätasa-arvoisempi työnantaja.

— Valtiolla pystyi valittamaan ilman, että ura katkeaa. Siksi lahjakkaat naiset etenivät urallaan siellä eivätkä yksityisellä sektorilla.

Professorin urapolku on monelle tutkijalle elämänsä tilaisuus – tietenkin silloin katsoo läpi sormien sitä, miten polku suhteutuu työoikeuslainsäädäntöön.

Urapolkujärjestelmä on ollut käytössä vuosikaudet, ja professoreita rekrytoidaan nykyään enenevissä määrin sen alemmille tasoille assistant- ja associateprofessoreiksi. Työehtosopimuksissa tenure trackia ei tunnisteta vieläkään, koska yliopistolakia säädettäessä systeemiä ei Suomessa vielä ollut.

— Tämä on yksi asia, joka pitäisi keskustella Sivistan kanssa. Vuodesta 2020 meillä on ollut työryhmä, joka käsittelee asiaa, Tarja Niemelä sanoo.

Antero Puhakka arvioi, ettei urapolkujen umpisolmua saa TES-pykälillä auki. Laiton mikä laiton.

— Siitä ei ole mitään kysymystä. Ne ovat täysin laittomia. Tenure-sopimukset ovat vain laittoman pitkiä koeaikoja, hän sanoo.

Puhakan mukaan kyse on asenteesta – ja siitä, että asennetta pitäisi muuttaa. Työnantajat voisivat lopettaa juhlapuheensa, joissa ”henkilöstö on tärkein voimavara”, kun TES-pöydässä ei haluta osoittaa vähäisintäkään arvostusta.

Yliopistolaisten pitäisi tajuta olevansa työntekijöitä ja toimia sen mukaan. Kielentutkija Janne Saarikivi kirjoitti lokakuun Imagessa professuurinsa loppumisesta ja totesi, ettei kukaan nouse barrikadeille, sillä nykymaailmassa ja -yliopistossa kaikki ovat keskenään kilpailevia yksilöitä vailla luokkaidentiteettiä.

Tätä lietsoo vielä yliopistojen kansainvälistymisvimma, joka menee huonosti yhteen edunvalvonnan kanssa. Kun tutkija tulee Suomeen heikompien työehtojen maasta tekemään akateemista uraa, hän on jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa ja tuskin ensimmäisenä taistelemassa oikeuksiensa puolesta.

— Onko silloin varaa olla solidaarinen suhteessa muihin? Antero Puhakka kysyy.

Mutta mikä ilo on TESistä, josta puuttuu olennaisuuksia, jota katsotaan läpi sormien ja johon työntekijät itsekään eivät sitoudu?

— Se on ainut, mikä meillä on, Puhakka sanoo.

Puhakan mukaan perinteisessä ay-politiikassa yksi keino saada työnantaja suostumaan parempiin ehtoihin on ollut tehdä vain sitä ja vain sen verran, mistä saadaan palkkaa. Silloin paljastuisi, että hommat eivät toimi.

— Se on se turva, johon me voimme nojata, jos tulee ongelmia. Sen olemassaolo on aivan välttämätöntä. Ei Suomen kokoisessa maassa ole järkeä lähteä neuvottelemaan paikallisesti työajoista ja palkoista ja muusta. Sen verran järkeä sentään on.

Sivistystyönantajien toimitusjohtaja Teemu Hassinen ei allekirjoita liittojen edustajien näkemyksiä siitä, että yliopistolaisten työehdot jäisivät TESissä määriteltyjä ehtoja huonommiksi. Yliopistoissa noudatetaan työehtosopimuksia, Hassinen sanoo.

— Täytyy sanoa, että en tunnista ongelmaa.

Yliopistolaisten palkattomia ylitöitä hän ei kommentoi. Hän kertoo ”tunnistavansa tutkijoiden korkean sitoutuneisuuden”, mutta Sivistan tilastot eivät asiasta kerro.

Sitä mieltä Hassinen on, että maailma on muuttunut yliopistojen työehtosopimusta nopeammin. Työ on hänen mukaansa moninaistunut, minkä vuoksi sitä täytyy kyetä tekemään joustavammin. Tämä on kuitenkin ongelma maamme työehtosopimuksissa laajemminkin ja johtuu erityisesti teknologian aiheuttamasta työn muutoksesta.

Määräaikaisten osuuden kasvuun Hassinen ei ota kantaa. Hänestä määräaikaisuudet eivät ole ”täysin yksinkertainen asia”, vaan riippuvainen yliopistojen toimintaympäristöstä ja ”parametreistä”. Määräaikaisuuksien perusteissa ja niihin liittyvässä prosessissa tulee toki olla tarkkana ja toimia oikein, hän sanoo.

Mutta mihin yleissitovaa työehtosopimusta hänen mielestään tarvitaan?

Siitä saa raameja tekemiselle, johtamiselle ja organisoimiselle ja turvaa henkilöstölle, Hassinen luettelee.

— Työehtosopimuksille on vielä paikkansa, kunhan niitä kyetään kehittämään, Hassinen sanoo.

Mutta miten? Sivistan tulevista neuvottelutavoitteista Hassinen ei halua puhua, vaikka ”kehittämistä” käytetään usein kiertoilmaisuna, kun halutaan jollain tavalla leikata tai karsia.

Hän korostaa, että neuvotteluosapuolten välinen ”vahva luottamus” on hänen tärkein viestinsä.

Antero Puhakka veikkaa, että edessä ovat poikkeuksellisen hankalat neuvottelut. Asetelmasta on tulossa sama kuin se on aina tähän astikin ollut, hän uskoo: työnantaja haluaa heikennyksiä, ja palkansaajat torppaavat niitä minkä kykenevät.

— Työnantaja ostaa työrauhaa. Se on se, mitä me myymme, Puhakka sanoo.

Myös Tieteentekijöiden Mia Weckmanin mukaan on painetta neuvotella enemmästä kuin ”raharatkaisusta”. Hän kertoo, että jäsenistö on ollut huolissaan tasa-arvokysymyksistä, luottamusmiesten asemasta ja työhyvinvoinnista. Jälkimmäisen alle mahtuu ”ikuinen lempilapsi” eli määräaikaistilanne.

— Meidän pitkäaikainen tavoitteemme on ollut kääntää se toisinpäin: 70 prosenttia vakinaisia ja 30 prosenttia määräaikaisia.

Professoriliitto haluaa parantaa tutkimuskausijärjestelmää. YLL:ää huolettavat kontaktiopetussäädökset. Mutta ne ovat nyansseja. Haastatellut arvioivat, että kokonaisuutena kaikkien Jukoon kuuluvien liittojen halut ovat suurin piirtein yhtenevät, vaikka työtehtävien ja palkkojen haitari on suuri.

Onnistuneesta neuvottelutuloksesta on tosin kahta tulkintaa. Lasi voi olla puoliksi tyhjä tai puoliksi täysi.

— Hyvät neuvottelut ovat sellaiset, joiden jälkeen molemmat osapuolet ovat tyytyväisiä, sanoo YLL:n Santeri Palviainen.

Tarja Niemelä näkee tilanteen hieman toisin.

— Kun molemmat osapuolet ovat pikkuisen tyytymättömiä, on ollut hyvä ratkaisu, hän sanoo.

Artikkeliin on haastateltu myös Professoriliiton entistä puheenjohtajaa Risto Laitista.

Artikkeli on julkaistu alun perin Acatiimissa 6/2021.